Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin tällöin käytti päivä-varjoksi.
Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.
Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.
Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään, tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.
Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.
Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla huolimatta ilmasta!
Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä vaan kiihtyi.
Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa aivoja.
Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?
Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja — itseänsä vastaan.