Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän kohtaukset uudistettaisiin.
— Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja Pikku-Sören sanoo…!
Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.
— Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.
Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.
— Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet ukkosen ilmaa? Sanokaa!
Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:
— Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella pahuudella…!
Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta iskevillä silmillä:
— Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti…!