Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.
— Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hän kapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennä saarnaamaan minne tahtoo, vaan minun kartanossani se ei ole enää tapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennen kuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko että isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuolla riihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskee alas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa te voitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uutta väkeä muuttopäivänä!
Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesi rukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tällä kertaa.
— Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa. Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että hän eroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!
Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetken aikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunut Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoa itselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen, repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoa eikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuuden puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku viimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.
Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollut paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukki siihen palkoja.
Henrik seisoi hänen edessänsä.
Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoi hän katsomatta ylös:
— Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.
Henrik ei vastannut.