Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;
Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.
— Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.
— Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.
— No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa, kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!
VIII.
Henrik oli lähtenyt. Naapuristossa oli siitä juteltu vähän. Olivathan nuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nyt olivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas että niin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta. Vaan sitten päätettiin että he kuitenkin olivat melkein rikkoneet kihlansa, ja että se kyllä tuli siitä, että Henrik oli ollut luulevainen sen osan-oton johdosta, jota Ellen oli osoittanut Andreaksen suhteen. Kävipä vielä muitakin huhuja.
Silloin puhuttiin yht'äkkiä — ja tämän romantillisen käänteen huhu varmaankin oli saanut kaupungissa, jossa ei voitu omin silmin seurata asioita — että kartanon nuori haltijatar omalla kädellään oli ampunut erään miehen, joka oli palannut pidoista ja yrittänyt väkivaltaa häntä vastaan. Tuo pieni asia-mies vastusti kyllä tätä huhua klubbissa, vaan puhuessansa Ellenistä, jonka kanssa olisi luullut hänen olleen erinomaisen tutulla kannalla, puheistansa päättäen, osasi hän aina tehdä sitä niin salakähmäisellä tavalla, että hän, kaupungin naisten silmissä ainakin, oli hänen rakastajansa, vieläpä kasvoi hän kolmen edellisen maamoukka-rakastajan murhaajaksikin. Rohkein huhu oli kuitenkin seuraava, jonka synnyttäjä arvattavasti oli poisajettu Sören saarnaaja. Sanottiin että kartano haltija-vainajan aikana oli kuuluisa siitä, että oli oikea mustalaistyttöjen ja maatakuljeksijain pesäpaikka, missä haltija itse antoi hyvää esimerkkiä kaikenlaisessa irstaisuudessa. Ei oltu aivan varmat siitäkään, ken oli ollut Ellenin äiti. Haltija oli ollut jumalatoin ja huono ihminen, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka niin kauheasti oli laiminlyönyt lapsensa kasvatuksen, ett'ei hän nytkään kahdeksantoista vuoden ijällä osannut lukea eikä kirjoittaa. Että Ellenistä, hänen lapsuuteensa ja laiminlyötyyn kasvatukseensa katsoen, voitiin ajatella mitä hyvänänsä, oli päivän selvä asia.
Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmisten kanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hän koko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänen luo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa. Ensi hetkenä aikoi hän antaa jonkun miehistä käskeä heitä pois, vaan samassa pisti päähänsä että olisi hauska kerran vastaan-ottaa kaupunkilaisia luonansa, ja hän menetteli sentähden toisin. Hän pani huivin päähänsä ja meni ulos vieraitten luo. Siellä oli koko vaunullinen herroja ja naisia. He töllistivät häneen ja hän niihin, vaan, luonnollinen ja suora kun oli, käski hän heitä astumaan ulos vaunuista paikkoja katselemaan. Hän kertoi sitten kaikki, mitä muisti Henrikin kertoneen vanhoista linnoista ja raunioista ylimalkain, sillä mitään tarkempia tietoja hänellä ei niistä ollut, ja koska hänestä kerraksi oli jotensakin hupaista olla emäntänä, pyysi hän herrasväkeä huoneisin, tarjosi heille maitoa, viiniä, makeisia ja mitä talo voi tarjota. Aivan vastoin tapaansa oli hän tällä kertaa se, joka enimmin puhui, ja oli niin huvitettu tästä pienestä poikkeuksesta talon yksitoikkoisessa elämässä, ett'ei hän ollenkaan huomannut mitä vieraat hänen puheistansa pitivät.
He läksivät sitten pois ja Ellen nyykäytti päätänsä jäähyväiseksi portailla; meni sitten taas jokapäiväiseen työhönsä ja oli pian unohtanut koko tämän tapauksen ja vieraat myöskin. Vaan mitä vieraisin tuli, niin herrat kotimatkalla arvelivat että hän oli "suoraluontoinen ja sangen kaunis katsella", mutta naiset sitä vastoin eivät löytäneet sanoja selittääkseen kuinka varmat olivat huhujen todenperäisyydestä, "että hän sydämen pohjasta oli mielisteleväinen ja aika lailla koketti".
Vaan ei kauan kestänyt ennenkuin tuli toinen kuormallinen ihmisiä, jotka myöskin tahtoivat nähdä kartanon merkillisyyksiä. Ellen kummasteli että vanha kartano yht'äkkiä oli tullut niin mainioksi. Hän suostui nytkin maksusta vaieten pyyntöön, vaan antoi Tiinan — jolla nyt oli mejerinhoitajan arvo — näyttää heille paikat, ja tämä ei aivan ollut vieraitten laskujen mukaista.