— Hyvästi!
Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oli liikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astui aidan yli.
Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät. Tämä yö oli ollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänelle sanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yön läpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista! Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnut hänen rakkauttansa!
Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hän ylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli! Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei, ei. Sinä et ole minua saava!
Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin, josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussut niin että sen täytyi syöksyä takaisin.
Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun Henrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä, vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli. Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita. Jos hän nyt olisi niinkuin … niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta silloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattoman toivottomalle.
Se raukka!
Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu koko joukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsa sisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. Eihän Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa, joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, ja hänen… Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonka velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisi pois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua hänelle jäähyväiset!
Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kun jalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta, mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle ja sieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:
— Henrik, Henrik, kuule minua!