— Te ette ole kohtelias, nukkeni; vaan koska se näyttää olevan talon tapa, enkä minä voi sitä noudattaa, niin minä menen. Ymmärtäkää minua oikein! minä menen itsestäni, en anna käskeä itseäni ulos!
Ellenin huulet vapisivat, hän etsi sanoja, vaan ei löytänyt muuta kuin:
— Västäräkki!
Sen perästä ovi suljettiin asia-miehen jälkeen. Ikkunasta näki Ellen hänen käyvän ohitse. Vieläpä seisattui hän ja sytytti sikarinkin itselleen pihalla. Vihdoin viimeinkin oli hän ulkona portista.
Ellen istui tuolille. Nyt kun tuo mies oli poissa, vapisivat Ellenin polvet. Tämmöistä ei hän vielä ollut kokenut.
Ajateltuansa tätä seikkaa hetken aikaa, muistui hänen mieleensä tuo sana: Västäräkki!
Tätä ajatellessaan rupesi hän nauramaan, niin että Tiina, joka samassa tuli sisälle, ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
— Oliko hän niin hupainen? kysyi uusi mejerinhoitaja. Siltä hän ei näyttänyt!
— Niin, hän oli todellakin sangen hupainen! vastasi Ellen yhä nauraen ja lisäsi totisemmin:
— Jos tuo hupakko tulisi tänne vielä kerran, niin annan Jens'in ja Hans'in ottaa hänet käsivarsista kiinni ja hieman kylvettää häntä tuossa joessa; kuuletko!