Laattialla istui poika ja piti kädessään leikkikalua, vaan se ei ollutkaan hänen puuhevosensa. Se kiertyi hänen pienen käsivartensa ympäri. Sillä oli kirjava raita selkää myöten ja se pisti lyhyen paksun päänsä esille, ikäänkuin suudellaksensa lämpöstä punasta lapsen-suuta.
Henrikin polvet vapisivat ja silmiensä edessä pimeni. Sitten tunsi hän kuinka vaimonsa pisti hänen käteensä kylmän raskaan rautaisen koneen, ja hänen äänensä lausui kuin maan-alaisesta holvista:
— Ammu!
Henrik ojensi eteensä kiiltävät torvet.
Samassa tuli hänen kätensä vakavaksi kuin pistolin varsi ja silmänsä teräväksi kuin pajonetti. Vaan väkevä mies kaatui kumoon kohta kun laukauksen kuuli.
Myöhemmin illalla istui äiti poika sylissä Henrikin vuoteella. Hän avasi silmänsä. Iltarusko kohtasi kuin pehmonen hyväilevä käsi hänen pään-alustansa, melkein kuin se käsi, joka otsaansa hyväili. Hän katseli loistavin silmin vaimoansa ja lastansa:
— Kiitos Ellen! Nyt olen terve!
Tohtori läheni heitä nurkastaan.
— Kuulkaappas! tätä laukausta ette voi tehdä toistamiseen.
Kun tohtori meni kotia, oli hänellä lasi-purkki muassa, jonka pani talteen. Siinä oli suuri käärme muserretulla päällä. Saahan talonlääkäri viimein kaikki tietää. Tohtori arveli että tätä purkkia voisi käyttää jos Henrik uudestaan tulisi surupäiseksi. Vaan vuodet vierivät; käärme ei tullut kaapista tohtorin elin-aikana.