Ellen huokaeli. Hän oli niin usein puhunut siihen suuntaan, vaikk'ei näillä sanoilla juuri. Ellen ei ollut niitä, joita sanotaan hurskaiksi; miehensä esimerkki olisi varmaan häntä peloittanut, jos hänellä olisikin ollut taipumusta siihen. Nyt kuitenkin muistui hänen mieleensä se Raamatun paikka, jossa puhutaan niistä, jotka aina vaativat merkkiä ja ihmetöitä. Vaan hän salasi mielen-liikutustaan ja huokaeli.
Joku tärkeä työ oli tehtävä varhain aamulla. Henrik nousi ja meni väen luo. Ellen puki poikaansa. Tämä osasi jo melkein selvästi puhua, ja kun isä ei ollut huoneessa häntä pidättämässä, antoi äiti hänen aina vapaasti juosta ympäri. Se oli sille parasta, arveli hän.
Kun Henrik päivällä tuli sisään ja tapansa mukaan meni katsomaan istuiko poika paikallansa tuolillaan leikkimässä kalujensa kanssa, niin tämä ei siinä ollutkaan. Henrik meni kyökkiin, jossa Ellen seisoi puhumassa erään vaimon kanssa.
— Missä on poika? kysyi hän.
— En tiedä; hetken aikaa sitten oli hän siellä sisällä!
— Sinä olet velvollisuuden tuntoa vailla — aloitti Henrik, mutta maltti kuitenkin mieltänsä vieraan vaimon läsnä ollessa.
Tämä sanoi että hän juuri oli nähnyt pojan niitty-tiellä.
Henrik ajatteli kohta jokea sillan alla ja riensi ulos ovesta. Äiti seurasi.
He tulivat jälleen sisään molemmat yhtä levottomina ja tahtoivat uudestaan kysellä vaimolta, mutta kuulivat samassa makuuhuoneesta pojan iloisen äänen.
He menivät sinne, mutta seisahtuivat molemmat kuin kivettyneinä kynnykselle.