Tämän "tapauksen" jälkeen oli Henrik vähän aikaa muuttuneena. Hän laski leikkipuheita pienokaisen kehdon ääressä ja oli ylimalkain niin onnellinen nuorena isänä, että kaikki muut ajatukset siirtyivät syrjälle. Vaan sitä myöten kuin pienokainen kasvoi pois kapaloista ja kehdosta, kasvoi isän levottomuuskin.
Hän rakasti hyvin paljon lastansa, mutta senpä tähden pelkäsi hän että jotain tapahtuisi, jota hän ei uskaltanut itsekseen ajatella, vielä vähemmin muille ilmoittaa.
Ellen näki hänen tuskansa ja se kävi kipeästi hänen sydämelleen. Hän oli, kuin kaikki nuoret äidit, varmaan luottanut siihen, että lapsen syntyminen muuttaisi miehen mieltä. Nyt kun tämäkin toivo oli tyhjiin rau'ennut, ei Ellen enää tietänyt mikä auttaisi miehen synkkämielisyyttä, joka eneni enenemistään mitä enemmän pienokainen kukoisti ja kasvoi; ja tämä synkkämielisyys kasvoi niin että se uhkasi Henrikin järkeä. Hän vartioitsi lasta niin tarkasti että se melkein hulluudelle näytti. Hän vartioitsi lapsen jokaista liikuntoa ja antoi samalla käsiensä riippua niin hermottomina ja oli niin toivottoman näköinen kuin hän olisi tahtonut sanoa: Mitä se kaikki hyödyttää? Mitä tulla pitää, se tulee kuitenkin!
Kun Ellen leikkipuheilla koetti poistaa Henrikin ajatuksia siitä, jota hän täydellä syyllä nimitti Henrikin houreeksi, niin tämä taisi soimata häntä siitä, että hän oli "uskoa" vailla; ja jos Ellen silloin väsyneenä ja alakuloisena kadotti mielensä tavallisen vahvuuden, synkistyivät Henrikin kasvot, jotta Ellen välistä sai pahintakin pelätä.
Tohtori oli kerran kärsimättömyydessänsä tästä, jota hän kyllä näki, vaan johon hän ei tietänyt syytä, huudahtanut:
— Niin Ellen parka; miehesi on todellakin kipeä; se on — hän on hullu.
Näin Ellen sai kokea ja kärsiä yhtä ja toista, Henrik kärsi myöskin ja heittäysi tunteittensa valtaan. Jos synti olisi ollut kysymyksessä, niin molemmat täten kärsimyksillään kyllä saivat sitä palkita.
Kaikesta huolimatta oli Ellen lupauksensa mukaan hyvä ja uskollinen vaimo, joka kärsi miehensä kanssa ja piti huolta hänestä, vaan ei koskaan ollut jyrkkä eikä oikullinen kuin menneinä aikoina. Tuo kärsivä mies jumaloitsi vaimoansa hänkin ja katui valoisilla hetkillä että hän synkillä teki hänelle surua.
Hän tahtoi "merkin", tahtoi yhden ainoan merkin, oli hän sanonut Ellenille eräänä unettomana yönä, kun tämä tyynellä tavallansa oli koettanut hänelle osoittaa, kuinka vähän syytä hänellä oli levottomuuteen, häntä kun ympäröi rakkaus. Hän osoitti samalla nukkuvaa lasta vieressänsä ja näytti isälle kuinka terveenä ja rauhallisena se nukkui.
— Kerran merkin, julkisen merkin Jumalalta; tähän asti kaikki on voinut olla sattumusta! Vaan kun semmoisen saisin, olisin tyytyväinen ja saisin rauhaa!