Toisella kerralla kuulimme maston ja keularaakapuun katkeavan.
Kolmannella kerralla taisi perä poikki mennä.
Kun taas huomasin, että oli tultu syvälle vedelle, sanoin minä:
Se oli varmaan "Rödskaeret". Täällä on 32 syltä vettä karin ja maan välissä, mutta sitten tulee taas kallioita, "Lille Rödskaeret". Jos pääsemme sen yli, niin tulemme "Homösva Skaerefiin" ja siihen voimme pysähtyä! Se olisi hyvä! sanoi Jens. Samassa painui koko peräpuoli alas veden alle ja ilma puristui niin tiukkaan, että me menimme melkein litteiksi.
Luulimme aluksen hajoavan ja valmistuimme jo siihen, ett'ei pelastuksesta enää ollut toivoakaan. Emme hiiskuneet sanaakaan, mutta pidimme kiinni toisistamme. Silloin kohosi hylky vähän ja nyt seurasi kuusi jysähdystä peräkkäin, ja sitten olimme taas irti. Ai saakeli! sanoi Sören. Elä kiroo! sanoin minä. Nyt se nähdään…! Ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, kun jysähdimme viimeisen kerran ja pysähdyimme. Se on "Hornösva"! sanoin minä. Mutta nyt alkoi lasti, joka viime jysähdyksessä oli murtanut kajuutan seinän, solua perään päin. Sörenin toinen jalka joutui väliin ja oli vähällä musertua peräkaarta vastaan. Hänellä ei ollut enää voimia vetää sitä pois, mutta minä sain housuista kiinni ja sain jalan viskatuksi ylös. Sitä en olisi saanut tehdyksi, jos hänellä olisi ollut, kengät jalassaan, sillä silloin olisi kantapää litistynyt lautain väliin; josta voi nähdä, että on hyvä riisua ajoissa kenkänsä.
Se tapahtui auringon laskun aikaan tiistai-iltana. Kun huomasimme olevamme kiinni, menivät Sören ja Jens huutamaan apua musertuneen perän läpi.
Onko siellä ketään kuuluvissa? kysyin minä.
Eivät sanoneet olevan. Mutta olihan mahdoton kuullakaan mitään, sillä aluksessa pitivät kaikellaiset irtonaiset kapineet kauheata kolinata ja katkennut masto, joka oli kiinni nuorissaan ja seurasi mukana, jyskytti ulkoapäin aluksen kylkeen. Ja aallot kuohuivat yhä kallion yli.
Ei siitä mitään tule! sanoin minä. Toivokaamme saavamme olla tässä huomiseen aamuun ja säilyä paleltumasta.
Sören ei ollut samaa mieltä. Hän tahtoi ryömiä kalliolle apua huutamaan, kun arveli olevan ihmisiä läheisyydessä.
Ruotsalaiset ovat kyllä nähneet meidät! sanoi hän. Niillä on silmät kuin kalalokilla. Pyytelin häntä hartaasti jäämään. Kun olemme yhtä pitäneet tähän saakka, niin pidetään vielä tämä yö. Sinä olet meistä voimakkain; voimme tarvita voimiasi auttamaan meitä huomenna tästä ruumis-arkusta. Jos nyt pääsetkin kalliolle, niin tempaavat aallot sinut mukaansa ilman mitään hyötyä niin totta kuin nimeni on Ole Christoffersen ja minä olen luotsina Skagenissa.