Sören ja Jens ryömivät taas piiloihinsa. Mutta kun Sören nyt kerran oli saanut oikaista jäseniään, ei hän enää voinut kestää aikaisemmassa asennossaan naulojen päällä. Hän meni taas alas perään ja seisoi vedessä koko yön.
Minä itse istuin kyyryisissäni siinä, missä olin istunut. Tunsin, että jos nousisin pois, en enää voisi asettua entiseen asentooni, jos se kävisi tarpeelliseksi. Sillä minä olin yhtä murea kuin talven yli säilytetty omena.
Niin kului sitten sekin yö. Mutta nyt emme enää kysyneet toisiltamme, mitä ajattelimme. Ainoastaan Jens alkoi aamupuoleen yötä puhella hiukan hurjasti kotiväestään, niinkuin olisi unessa hourinut. Hän sanoi kuulleensa sorsan rääkyvän ulkona ja se oli saattanut hänet kotiaan ajattelemaan.
Kohta sen jälkeen huusi hän:
Vesi nousee, nyt upotaan!
Se on vale! sanoi Sören. Meren valosta huomasimme, että oli vielä yö. Ja me päätimme tulleemme karille pakoveden aikaan ja että se nyt oli vesi, joka nousi, eikä alus, joka upposi.
Huusimme nyt kaikki niin kovasti kuin voimme apua; mutta vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli jo puolikuoliaaksi puristunut, että hänen kaikkia jäseniään niin pakotti ja kirveli, ett'ei hän enää voisi kauvemmin kestää. Käyköön miten käy, mutta hänen täytyy koettaa päästä ulos niin kauvan kuin vielä on voimia vähänkään.
Kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän ei sanonut olevan ja samoin vastasi Jens.
Silloin tarttui Sören minua käteen ja minä tartuin Jensiä ja me kahlasimme varovasti perään tulleen aukon luo. Täällä käytti Sören tilaisuutta hyväkseen, kun vesi virtasi ulos, ja sukelsi aluksen alle ja sai onneksi kiinni peräsimestä, ennenkun aalto tuli takaisin. Sitten kiipesi hän aluksen pohjalle.
Näetkö mitään, Sören? huusin minä hänelle.