Kiroiletteko aina tuolla tavoin, hyvä ystäväni? kysyi paksu herra.

Björn katsahti häneen ja iski silmää.

Miten milloinkin sopii, mutta enimmäkseen maissa ollessa. Vaatii suolaa leipään, sanoi leipurin koira, kun lihaa varasti!

En luule tarvittavan! Tahdon vaan sanoa, että olen pappi!

Pappi! toisti Björn ja tarkasteli hänen kasvojaan. Anteeksi, mutta uskallatteko vannoa sen päälle?

Paksu herra katsoi häneen ensin ankarasti. Mutta tuo suuri lapsi tuossa vastapäätä oli mainiolla tuulella ja kaikki suuttumus kilpistyi takaisin hänen vähän yksinkertaisen, mutta samalla veitikkamaisen hymyilynsä tieltä.

Hetken kuluttua olivat he hyviä ystäviä ja vastoin tapaansa kertoi Björn papille purtensa myynnin. Pyylevä pappi nauroi niin, että oli sitten tukehtua rykimiseensä, ja ennenkun oltiin pääkaupungissa, oli hän saanut Björnin lupaamaan, että tämä seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään hänen pappilaansa vähän matkaa pääkaupungista.

Puna-Anders palasi jo samana iltana takaisin ja Björn ajoi seuraavana aamuna yksin pappia tervehtimään.

Kuinka sitten lienee käynyt tai ollut käymättä, niin teki Björn tämän perästä yhä useampia pääkaupunkimatkoja ja pistihe aina pappilassakin, jonka läheisyydessä hän omien puheittensa mukaan "oli hameeseen sotkeutunut".

Juuri sen enempää ei tästä asiasta saatu tietää. Hänellä oli suuri kirkas kultasormus paksua sormea puristamassa. Miten se oli alkujaan saatu sormesta alas solahtamaan, on vaikea sanoa, mutta siinä se nyt oli ja pysyi. Ja Björn itsekin "oli ja pysyi".