Se sopii! ajattelin minä itsekseni muistaessani samalla ystäväni kalastajat. Pistin kirjan povitaskuuni ja palasin heidän kyläänsä. Näin jälleen kalastajani majat ja venheet, nuo hienosta, lentävästä hiedasta muodostuneet hietasärkät ja nuo tukevat, rauhalliset kalastajat.
Tapasin Anders Andersenin. Lähdemmekö merelle kalaan iltapäivällä? Onko teillä aikaa? kysyin minä.
Hän vastasi kohteliaasti niinkuin tapansa oli: Aina on minulla aikaa teitä varten.
Lähdimme kalaan kahdenkesken.
Hänellä oli oikein hyvä ja kaunis venhe. Tuuli oli raitis ja myötäinen eikä siinä ollut paljon huolehdittavaa, minä istuin perässä ja Anders istui tuulen puolella keskellä venhettä ja leikitteli muun työn puutteessa kantolastikivien kanssa.
Se halkasee hyvin laineet, sanoin minä. Onko kukaan sitte jälkeenpäin kysellyt tuota "kirjaa"?
Sitäkö tyhmää kirjaa? Minä jo luulin, että olitte sen unohtaneet!
Ei, kyllä minä olen sen muistanut. Luulenpa, että kirjan voisi löytääkin, jos oikein tahtoisi.
Hän katsoi minuun ja oli hyvin tervejärkisen ja epäuskoisen näköinen.
Kuulkaahan nyt, elkäähän sentään minua narrinanne pitäkö, vaikka viimeksi puhuinkin vähän liikaa. Olen jo sanonut heille, miten asianlaita oli ja olen päässyt rauhaan — varsinkin kun sillitkin katosivat teidän mentyänne.