Martin soittoniekka astui kohta ulos. Olipa sade tai pouta, kesä tai talvi, aina oli Martin samalla tavalla puettu. Hänellä oli päässään nahkanen sadelakki, joka alituisesta tervaamisesta oli käynyt niin kovalle kuorelle, että se oli kuin laava tulivuoren laella. Hänen ruskeanpunainen villaröijynsä olisi ollut kallisarvoinen lahja johonkin kansantieteelliseen museoon — jos näet vaate olisi kestänyt matkan vaivoja. Hänen purjekangas-kengistään oli vaan yksi mielipide koko kylässä, se näet, että niiden kunnossapitämiseen kului vuosittain enemmän purjerihmaa kuin koko kylän muihin tarpeisiin.
Tässä puvussa seurasi hän koiraa ja on se pidettävä todistuksena
"Pedon" erinomaisesta älystä, ett'ei se tuota kummitusta pelästynyt.
Koira juoksi edellä ja käännähti vähä vähä jälelleen katsoakseen, tuliko toinen perästä.
Martin ei koskaan pitänyt kiirettä. Oikea filosoofi toimii kaikissa oloissa tyynesti. Sitäpaitse tiesi hän kokemuksesta, ett'ei häntä tällä kertaa jätettäisi.
Tuli siitä soittoniekka sitten siihen, missä Jens makasi.
"Peto" asettautui ääreen ja alkoi ulvoa, tahtoen sanoa:
Nyt olen minä tehnyt tehtäväni; ole nyt hyvä ja tee sinä vuorostasi.
Ja Martin soittoniekka kävi käsiksi tehtäväänsä.
Hän istuutui lankkua kannattavan pölkyn päähän, otti lakin päästään, pyyhki hihallaan harmaantunutta tukkaansa, tarkasteli laavakuoren monia halkeamia ja puheli sitä tehdessään näin:
Siinä sinä nyt olet, Jens!