"Peto" siirtyi silloin keskelle tietä, etsi syvimmän kärrynjälen, pisti häntänsä siihen, jäykisti etujalkansa ja jäi odottamaan.
Björn seisoi, kun sattui olemaan joutilasta aikaa, välistä pitkät ajat lähimmän nurkan takana ja katseli tuota omituista näytelmää.
Kun Jens taas alkoi irtautua lankusta, niin tapahtui tuon tuostakin, että tasapainolaki lakkasi häntä suojelemasta.
Lankku jäi pystyyn, mutta Jens kaatui.
Siinä sitä nyt oltiin. "Peto" hypähti taas jaloilleen, läheni varovasti, nuuski karvoja, pisti hännän hiekkaan, ulvahti vähän ja asettui jalat harrallaan parin kyynärän päähän toveristaan.
Mutta vähitellen alkoi "Pedon" pää painua maata vasten; sen punaset silmät tuijottivat säälien onnettomaan, mutta samalla oli niissä vihaa, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa:
Hyi saakeli, sitä kirottua viinaa!
Vaan kun ei mikään muu näkynyt auttavan, juoksi hän säännöllisesti joka kerta Martin soittoniekan luo apua hakemaan.
Se kyllä tiesi tapaavansa hänet aina kotona.
Kun koira tuli yksin ja hätäisen näköisenä, tiesi Martin heti, millä asioilla se kulki.