Silloin seisoi koira kohta pystyssä valmiina seuraamaan mukana.
Se teki uudelleen kaikki isäntänsä kiertomatkat ja joka ei tuntenut
"Petoa" entuudestaan, hän saattoi luulla hänestä mitä pahaa hyvänsä.
Kun Björn kohtasi nuo toverukset tällaisella kävelyllä, vihelsi hän tavallisesti koiralle; mutta vaikka Björn olikin ainoa vieras, jolle koira osoitti jotain huomiota, niin oli se kuitenkin surullisesta velvollisuudestaan siksi selvillä antaakseen minkään vihellyksen houkutella itseään ainoatakaan askelta totutulta ladultaan, eivätkä siinä olisi kaiken maailman luupalatkaan mitään vaikuttaneet.
Se on ihmeellinen koira vanavedessä kulkemaan, vaikka Jens, se sika, kovin mutkitteleekin! tuumaili Björn mietteissään.
Ja Björn seisoi ja katseli hetken aikaa koiran ja isäntänsä jälkeen.
"Peto" tallusteli Jensin askelissa häntä ja korvat surumielisesti riipuksissa ja silloin tällöin vähän päätään pudistellen. Kun tämä liiaksi kallistelihe uhaten kaatuakseen, hypähti se syrjään ja haukahti lyhyesti ja ojentavasti: Vov!
Se auttoi melkein aina.
Jens kokosi viimeiset voimansa, sai taas kiinni häilyvästä tasapainostaan ja loi raskaan, laimean katseen seuraajaansa.
Kiitos!
Siitä kulkivat he sitten eteenpäin siksi, kunnes Jens ajoi lankkuun kiinni.