Kohta tulopäivänä oli Hanna tervehtinyt häntä kenkänsä kärellä ja huutanut:
Pitääkö meidän vielä tuo petokin elättää?
Koira oli siitä vähän hölmistynyt ja ryöminyt piiloon siksi päiväksi. Mutta yöllä oli se hiipinyt esiin, nuuskinut kengän käsiinsä ja jyrsinyt sen pohjattomaksi.
Siitä alkaen ruvettiin sitä "Pedoksi" kutsumaan.
Vanhin poika, joka siihen aikaan juuri opetteli puhumaan, oli sen siksi ristinyt ja nimi tarttui.
Koiralle itselleen lienee yhdentekevää, mikä nimi sillä on. Varmuudella sitä tietysti ei voi väittää, mutta hyvin luultavaa se on. Välittämättä nimensä epäedullisesta merkityksestä kantoi "Peto" sitä uskollisena isännälleen ja hyväntahtoisena lapsille, ollen alituisella sotajalalla Hannan kanssa ja osoittaen mitä täydellisintä välinpitämättömyyttä kaikkia vieraita kohtaan.
Sitä mukaa kuin olot tuolla kotona kävivät kurjemmiksi, liittyi koira yhä lähemmin ja lopulta aivan kokonaan isäntäänsä.
Se seurasi häntä kapakkaan, mutta ei astunut koskaan ovesta sisään.
Niin kauvan kuin isäntänsä oli sisällä, asteli se edestakaisin takapihalla, joka oli rannanpuolella. Se tervehti — mutta vaan näön vuoksi — ravintolanpitäjän kahlekoiraa, juoksi sitten rantatöyräälle, jossa hieroi korviaan maalle ajautuneihin merikaisloihin, vetäsi pari kertaa sieramiinsa raitista meri-ilmaa, pyörähti muutamia kertoja häntänsä ympäri ja paneutui sitten kääröön oven eteen.
Jos kuka pyrki sisään tai ulos, täytyi hänen kiivetä koiran yli. "Peto" ei liikahtanut paikaltaan, ennenkun ovi aukeni ja sen oma isäntä kompuroi ulos.