Toinen oli hänen koiransa "Peto".
Jensillä oli näet koira, villakoira, joka muisti kerran olleensa valkoinenkin ja pitkäkorvainen.
Mutta kauvan, kauvan sitten oli sen karva ollut niin väittelyn alainen, ett'ei nyt enää maksanut vaivaa karvasta puhuakaan.
Samalla olivat ajanhammas ja oma paha tapa hieroa niitä lankkuihin ja kieritellä niitä hiekassa kuluttaneet sen korvanlehtiä niin, että koiraa ensi näkemässä saattoi luulla piskiksi.
Mutta tarkkaan katsottuna oli se kuitenkin villakoira ja omisti kaikki tämän rodun hyvät ominaisuudet. Sen äly oli uskomattomiin asti kehittynyt; iloisuus oli vaan kadonnut, ja kun se välistä viehättyi lasten kanssa telmimään, katui se sitä hetikohta; ne olot, joissa se eli ja vaikutti, olivat niin totiset, ett'ei mitään kevytmielisyyttä saattanut puolustaa.
"Peto" oli tavattoman älykäs ja tavattoman kehittynyt koira.
Jens oli kerran saanut sen eräästä laivasta. Se oli tapahtunut hänen "parempien" päiviensä aikana, jolloin hän kävi hiukan kauppaa ohikulkevien laivain kanssa. Oli hierottu kauppaa eräästä köydenpäästä, mutta ei oltu päästy oikein hinnoilla sopimaan. Jensin mielestä oli köydenpää liika pieni ja viina-annos — jonka hän siitä oli suorittanut — liika suuri.
Silloin nakkasivat he koiran hänen venheesensä hinnan tasoittamiseksi.
Se oli tapahtunut koiran valkosien päivien aikana. Koira oli silloin vielä melkein penikka, mutta osoitti jo erinomaisia älyn merkkejä, ja minkä se niin loistavasti alussa lupasi, sen se sittemmin vuosi vuodelta täytti.
Se oli kasvanut yhdessä lasten kanssa ja suvaitsi heidän tehdä itselleen melkein mitä hyvänsä. Hannaa se ei sitävastoin voinut sietää, mutta osasi kuitenkin hillitä tunteensa häntäkin kohtaan.