Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.
Aja! sanoi lääkäri rengilleen.
Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki — ellei oteta lukuun asianomaista itseään.
Paha haju — tämä kuvaamaton, unohtumaton haju — levisi kahteen ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen villaan.
Pahempi kuin haju — jota voitiin tuulettaa — oli tuo vaikerrus yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan kiduttaessa!
Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset, mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin — lapsi — ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa — lapsen suruttomuus — auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla, täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä esiliinallaan.
Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon, kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:
Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan — mitä?
Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.
Siellä haisi myöskin — tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se tuli vaan siitä, mikä on hyvää.