Hän on nykyään viinurina —! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt tahmea pilkku. — Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!
Ravintolanko?
Niin — hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.
Mikä hänen nimensä on?
Ludvig!
En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?
Jaha - Bisserup!
Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut. Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? — Oli, kyllä se oli. — Mitä lahjoja se oli antanut? — Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa, mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut siitä prosentit. — Mitä ne rosentit olivat? — Ne olivat semmoista osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului, ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. —
Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he — tuota noin — jo olivat olleet yhdessä.
Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.