Ei näin suuresta ole leikkimään, vastasi nuorukainen hyvin vakavasti.
Ja äiti odottaa minua kotona! —
Vieläkö hän kovasti suree? kysyi tyttö.
Vielä — luullakseni. Hän ei enää liiku missään. Hän sanoo, että joku häntä pelottaa! —
Kukahan se lienee? —
Noo — voisihan se olla vaikka…
Rauta-Bartl?
Kenties!
Hän lausui tämän "kenties" hyvin hiljaa. Ja lisäsi: Hyvästi!
Kuuleppas, minulta saat jotakin lahjaksi! sanoi Mizi. — Johan sinä olet minulle antanut sormuksen, sanoi Alois; sitä en ikinä saa irti! — Mokomakin sormus… mutta nyt aion antaa sinulle jotakin semmoista, mistä itsekin pidän! Tahdotko tuon lippaan? Se on ollut äidin, ja siihen on leikattu kauniita kuvia. Katsoppas tuossakin on kaksi kuvaa kannessa. Tässä on Aatami ja Eeva ja niiden välissä puu ja paha käärme. Ja tässä on Jesus Kristus, joka antaa pienten lasten tulla tykönsä, ja pahat ihmiset seisovat takana ja nauravat! Isäsi on tuon nähnyt monta kertaa, ja hän sanoi, että se on oikein taideteos ja hyvinkin kymmenen guldenin arvoinen. Mutta sittenkin annan sen sinulle — sillä minä pidän sinusta!
Mutta mitäs itsellesi jää? kysyi Alois, katsellen vuoroin pitkulaista puulipasta ja tyttöä.