Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa päättyi kiljahdukseen.
Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.
Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä — ainoastaan puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä laihaa etusormea — ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä, kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko lempeitä sanojani langenneelle naiselle — ja tiedätkö, mitä itse olet tehnyt!
Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui, astui, hyppäsi — ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi — hänen revitty sydämensä imi itseensä — Mizin viimeiset sanat:
Näin onkin hyvä!
* * * * *
Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet — korkealla Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin vetehisen märkä silmä — loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.
Se oli Alois.
Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä — ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.
Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha, yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä, sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa, jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille — hyvinkin seikkaperäisesti omasta puolestaan — ja Alois oli ruvennut siellä käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla, joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.