"Minä käyttäydyn aina niin kuin se, mikä olen — sinun poikasi."
Vanhus viittasi piipun varrella ylöspäin metsää ja taloa kohti ja sanoi:
"Tässä minä raadan ja rimpuilen koko elämäni, että me pääsisimme tuonne, tuonne ylös! Ja sillä aikaa kun minä olen poissa, hajoitat sinä kaiken maahan!"
"Sinne minäkin pyrin!" sanoi Peer.
"Häh!" ärisi Klaus pistellen piipun märällä imukkeella pojan lihavaa, valkoista kättä — jonka pyöreässä nimettömässä välkkyi kapea, sileä kultarengas.
Peer ei vetänyt kättään pois. Se sormus saisi kyllä jäädä siihen, missä se oli! Hän otti vain taskustaan puhtaan nenäliinansa, pyyhki pois isän suun kosteuden ja silmäili omituisella katseella ruskeita hevoskauppiaan käsiä, joiden pakkasen punertamat sormet muistuttivat kultasepän näyteikkunaa markkina-aikana sormuksineen täynnä kiviä, levyjä ja kaiverruksia.
"Niin", sanoi Peer lyhyesti. "Olen mennyt kihloihin kuten näet."
"Olisitpa sitten, hitto vie, voinut ottaa vielä köyhemmän tytön, mokomakin pöllö! Mutta se on vale!" ärjyi ukko.
"Se ei muutu siitä minnekään!" vastasi poika. Ja taas kohtasivat molemmat silmäparit toisensa.
Ukko säpsähti. Hän oli tottunut siihen, että poika toimi omin päin ja toimi hyvin.