Hyvin vanha nimi, josta sadut ja tarinat soivat, nyt peittyneinä aikojen unhotukseen niinkuin puoleksi kukistunut talo homeeseen ja sammaliin.
Herraskartanoa kutsuttiin yksinkertaisesti "kartanoksi", ja herrasmiestä, joka asui siellä, "mieheksi".
Päärakennus oli puoleksi sorana, torni kokoonlysähtänyt, vanhoilla niityillä kasvoi villimetsä, ojat pajupensaiden ja kaislojen peitossa.
Raunio, joka sijaitsi sellaisella paikalla, että se kohosi korkeammalle koko vuorenselännettä, jota peninkulmien alalla peitti vanha lehti- ja havumetsä, paikkakunnan koriste, tilan ylpeys, "miehen" viimeinen tulolähde.
Hän olisi ehkä voinut pelastaa itsensä hakkauttamalla.
Hän ei hakkauttanut.
Hän istui päivät pitkät viimeisessä nojatuolissaan, jonka kiiltäväksi kuluneessa selkänojassa oli puoleksi himmentynyt vapaaherran kruunu.
Tuoli seisoi madonsyömällä tammipuisella korokkeella, aivan ikkunan ääressä — yhden niitä harvoja, joista vielä saattoi katsella ulos.
Siinä istui hän, suvun viimeinen jäsen, leininlyömänä, ravistuneena, nuoruudestaan kaatuvatautisena, pilkaten elämän turhamaisuutta — jolle hän antoi täsmälleen sen arvon, minkä hän oli sille antanut, silloin kun hän vielä tanssi ja ratsasti, soitti huilua ja pelasi korttia — pitkien tiedottomuuskohtausten ja hiukan pitempien "valoisain hetkien" vaihdellessa.
Hän istui tähystyspaikallaan ja katseli alas kirkonmäelle päin.