Ja talvikuukaudet kuluivat.
Grethi hiipi joka aamu ennen sarastusta vuodekomerostaan peljäten herättävänsä täti Birgerin, joka nukkui katossängyssään, sai nopeasti yllensä vaatteensa ja pitkän huntunsa (äidin pyhäpuvun), sai pienen Bablin vastahakoisena ja unisena houkutelluksi ulos neitsytkammiostaan … ja molemmat haukanpojat kulkivat pimeässä, lumessa ja pyryssä kylän läpi kirkolle … Grethin vakuuttaessa Bablille, että kodista peritty vastustamaton halu kuulla soittoa saattoi hänet tällaiseen uhkapeliin ja "ettei muuten yksikään sielu koko kylässä siitä aavistaisi!"
Olipa kuitenkin eräs sielu, joka aavisti — Sidsel muori.
* * * * *
Täti Birger ei aavistanut mitään.
Niin itseäänkiusaava vanhapiika kuin hän olikin, nukkui hän vanhurskaan unta kello kymmenestä illalla kymmeneen aamulla. Mutta aina valitti hän sentään unettomuutta.
Hän valitti aina kaikkea. Hänet oli syrjäytetty. Elämä ja onni olivat kulkeneet hänen ohitseen.
Ei sentään liian äänekkäästi, sillä Grethi oli pian lakannut kallistamasta korvaansa hänen suruilleen ja kukaan muu ei niitä kuunnellut.
Mutta hän istui tuntikausia paikoillaan, puhellen kiilloitetun kaakeliuunin kanssa, valkeassa, hiukan sievistelevässä puvussaan, kauniit, kuihtuneet piirteet liikkumattomina kuin kipsinaamari, kellastuneiden, hyvin hoidettujen sormien liikkuessa leuan alla — — — hän ajatteli aina samaa — itseään, "syrjäytettyä" tilaansa.
Ei kellään naisella maailmassa ollut sellaista kohtaloa kuin hänellä.
Hänen kohtalonsa oli aivan erikoinen. Hän nautti siitä kohtalosta.