He lähtivät.
He kulkivat yhdessä lehtokujan kautta, kumpikin omalla puolellaan tietä lehmuksien vieritse, joiden juurella kasvoi niin runsaasti vesoja, keisoja ja villiä hirssiä, että näköala sulkeutui.
He eivät puhuneet mitään.
Mutta ilta puhui heille. Ja ilta värisi punertavan kultaisena uneksivassa hämärässä, mikä tyynnyttää tuulen, hiljentää eläinten äänet —. Koko luonto aivan kuin aavistaa yliluonnollisen läsnäolon.
Vain kaukaa — kylästä alhaalla laaksossa — kuului vesimyllyn rattaiden loiske aivan kuin ne olisivat pyytäneet puheenvuoroa pitääkseen hyödyllisen esitelmän. Ja tuo kaukainen äänikin häipyi vähitellen hiljaiseksi huminaksi.
On paikka, missä herraskartanon lehtokuja loppuu, sukeltautuen pieneen puistikkoon, missä korpi lausuu viimeiset jäähyväisensä sille tai niille, jotka kulkevat vanhasta linnasta kirkkomäelle päin. Siinä pysähtyivät Grethi ja urkuri. Auringonlaskun viimeinen loiste tunkeutui nuorten, läpikuultavien lehtien läpi — melkein huomattavalla, värisevällä, intohimoisella voimalla, aivan kuin pieni puistikko ei olisi tahtonut päästää irti suuren maailman ihmeitä — eikä antaa omaa hentoa kauneuttaan alttiiksi yölle, joka hävittää, kätkee ja tummentaa omaan, arvoitukselliseen syleilyynsä hukkuneen…
Grethi seisoi kajastuksen ja loisteen keskellä katsellen lännen värisevää ihanuutta, katsellen itään päin, mistä yön harmaansinervä varjo nousi ankarana ja kovana kuin muuri.
Kylä oli idän puolella.
Silloin vavahti neito ja hän vei käden, missä kirja oli, silmilleen.
Mestari Ollivier astui hänen luokseen, tarttui hänen vapaaseen käteensä ja kysyi hiljaa: