Grethi vastasi tarttumalla vielä lujemmin pikku ystävättärensä käteen — ja lähti menemään hänen kanssaan ei kylää kohti, vaan kirkkopolkua ylös, poispäin.
"Odotahan!" sähisi Peer hänen jälkeensä, uhaten nyrkillään.
Hän oli täydellisesti menettänyt äänensä ja liikkeittensä hillitsemiskyvyn.
Miehet hänen ympärillään liikahtelivat hiukan katsellen vuoroin Peeriä ja urkuria.
Peer oli tuhkan harmaa. Mestari Ollivier hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni ja rauhallinen.
"Tämän saatte te maksaa, te, te — — — siinä!" kirkui Peer lähestyen penkkiä. "Ei kestä kauan, ennenkuin vanha" — hän aikoi sanoa mätä, mutta oikaisi — "ennenkuin vanha, rappeutunut kirkko revitään — ymmärrättekö, katoaa! Minä rakennan uuden — — — rakennutan uuden Herran huoneen — seurakunnan parhaaksi" — — — sanoi hän katsahtaen seurakunnanneuvostoon. "Ja silloin minä — — silloin me asetamme uuden urkurin — tarkasteltuamme ja löydettyämme oikeauskoisen ja muuten kunniallisen miehen — emmekä ensimäistä muukalaista — jota ikänsä ja elämänehtojensa vuoksi on kohdeltu liian suvaitsevasti, kun taas ei ole välitetty — — — välitetty hänen elämäntavoistaan, jotka nyt näyttävät herättävän pahennusta, niin vanha kuin hän onkin ja niin välinpitämätön kuin hänen senvuoksi pitäisikin olla nuorisoon nähden! Kuuletteko! — minä puhun teille herra urkuri! Mikä teidän nimenne liekkään! Sillä minähän tuskin tiedän, kuka te oikeastaan olette ja mistä te olette kotoisin — yhtävähän kuin mihin te kykenette, kun te nyt vain panette urkunne murisemaan aivan kuin te itse ja konekin olisi vilustunut!"…
Halvat seurakunnanneuvostolaiset alkoivat vetää suutaan nauruun, vaikka he muuten suhtautuivatkin perin vakavasti kirkollisiin asioihin. Mitä taas pitkäliepeisiin kirkkoraatilaisiin tuli, nauttivat he sukkelan puhemiehensä mahtavuudesta.
Urkuri oli Peer Pommerenckin puhetulvan aikana istunut paikoillaan katsellen vanhan poppelin valaistua latvaa, aivankuin olisi hän kuunnellut lintujen laulua mieluummin kuin ihmisten lörpötystä. Hän hymyili sulkien puoleksi silmänsä, nuo silmät, jotka kuvastelivat keväisen taivaan ääretöntä sinimerta.
Askel vielä — ja Peer Pommerenck seisoi aivan vanhan mestarin — "vilustuneen urkurin" — edessä.
"Te olette ehkä yhtä huonokuuloinen kuin teidän oma urkujenpolkijanne. — Tai ehkä teillä ei ole nimeä lainkaan? — Sitä helpompi on meidän pyyhkiä teidät pois kirkkomme kirjoista!" kirkui notaario.