Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään — mutta Adelsvärdin taas istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.
Adelsvärd oli kuitenkin huomannut tämän liikkeen ja sanoi:
Se ei kelvannut. Se ei käy tällä tapaa! —
Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin — pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.
Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa — hän ei saanut niitä erotetuksi. Alinomaa tuli mieleen Leontina — malli — jota hän turhaan haukkui "hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli sen muotoa ja väriä — ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja verta.
Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.
Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo aikoja terve; hän ei ole sairas … ja jos Felldner toisi tänne epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä tiehensä.
Jyrkästi. Mennä hän saisi ja samalla koko se papisto.
Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa
Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle,
Adelsvärdille itselle.
Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä — jolla oli makeissuu, orvokinsiniset silmät, pistosta selässä — ja kartano selässä. Ei, vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa, pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!