Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.
Maria hymyili myös:
Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa, joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.
Muistatko — sanoi Adelsvärd — kun istuit täällä viluissasi juuri tähän aikaan — kun olit hyvin pikkuinen Maria — kiedottuna huiveihin?…
Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin pukuaan … ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.
Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta ajatukset olivat muualla.
Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison pastellipahvin.
Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa; silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.
Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa — ja piirrostansa…
Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois pastellivärit ja hiilen — pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista työn jäljistä.