Adelsvärd katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli puutarhurin asunnolta kajahtelevia ääniä. Siellä kuuluttiin nuhtelevan. Maria ei vastannut.
Nyt, kun Adelsvärd rupesi muistelemaan, tuntui hänestä vanhusten olento viime aikoina muuttuneen. Tänä aamuna he olivat tirkistäneet häneen ja vetäneet punareunaiset silmänsä takaisin, lyhyesti toivottaen: hyvää päivää!…
Tokkohan he olivat viime yönä olleet puutarhassa?
Häneen ei kuulunut, missä he olivat olleet tai mitä nähneet! — ei niin, että hän olisi tiennyt tehneensä pahaa, mitä nyt koettaisi mielessään tukahuttaa. Hän vain ei lainkaan heistä välittänyt. Hän oli ihmisistä erossa — samapa se, oliko niillä hänelle mielessä ystävyyttä vai ei. Jos rupeisivat häntä jostakin moittimaan, tekisi hän samoin kuin Maria: ei vastaisi.
Hän ja Maria olivat kotiutuneet tähän puutarhaan — muut eivät. Jos oli olemassa Jumala ja tämä astuisi esille puiden takaa, siunaisi hän heitä.
Adelsvärd ei epäillyt. Hän ja Maria olivat saaneet tuntea tuulahduksen jalkainsa alla puhaltavasta ijäisyydestä — maa oli väistynyt. Adelsvärd rupesi järjestämään itselleen työhuoneeksi tyhjää vajaa, joka nojasi vanhan luostarikirkon seinää vasten.
Sinne hän pingotti palttinan, valmisti tärpättivärinsä ja siirsi alotetun piirroksen pahvilta kankaalle.
Valon hän järjesti niin, että huoneeseen pääsi vain yksi juova aurinkoa. Hän aikoi puolihämärässä maalata koko päivän; illalla maalaisi ulkona puutarhassa, niin kauvan kuin riittäisi kuutamoa.
Yhtä hän ei tahtonut: sitä, että uudistettaisiin yöllinen istunto kivipöydän ääressä. Ne silmänräpäykset oli jätettävä ainokaisiksi, syvään, haihtumattomaan muistiin — ja tästedes hän tahtoi luoda kuvaansa, näkyänsä, kuin kaukonäköisen unen vallassa.
Sukupolvien tietoisuuteen — ajatteli hän — on "syntiinlankeemusta" soitettu, laulettu ja päntätty, kunnes olemme ruvenneet tuntemaan rikoksen painostusta, jos vain ajattelemmekaan alastonta naista.