Ylös, taiteilija! ja taistele tämän näyn puolesta, niinkuin spartalaiset taistellen puolsivat vapauttaan ja sen pyhiä lakeja.
Korista elämäsi! Mutta silloin sinun pitää valita jompikumpi: nainen tai naisihanne — Venetsia tai luostarisaari — alennus Leontina-mallin luona tai ikuinen elämä Maria-näyn juurella.
Minä olen valinnut!
* * * * *
Aamupuolella seuraavaa päivää kulkivat Adelsvärd ja Maria käsitysten pitkin puutarhan käytäviä.
He eivät puhuneet toisilleen. Heissä ei ollut puhumisen tarvetta.
Milloin Maria seisahtui tuokioksi, poimiakseen kukan, tai kumartui
irrottamaan helmaansa, joka oli tarttunut johonkin kiinni, katseli
Adelsvärd häntä ja painoi mieleensä jokaisen pikku liikkeen.
Milloin Maria katsahti häneen, oli yöllinen kuutamoloisto jäljellä silmäyksessä, joka oli kuin hienon udun takana. Muuten katse oli avomielinen, sotkeutumaton; se ei ajatellut taakse- eikä eteenpäin. Riippui vain kiinni hänessä, otti loistoa ja levollista iloa hänen kauttaan — niinkuin hieno pilvi leijaten kietoutuu kuun ympärille.
Myös Adelsvärdiä vallitsi viime yö — suuri murros. Heidän teki mielensä alati pitää toisiaan kädestä. Heistä tuntui, kuin olisivat jo aikoja päässeet kaikesta kahlehtivasta irti.
Silloin kutsuivat molemmat vanhukset — hiukan kovaa — Mariaa luokseen. Piti muka tulla auttamaan heitä työssä.
Vastoin tapaansa Maria ei juossut, vaan astui hitaasti. Ja mennessään katsoi kauvas taakseen.