Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä pitkin pientä kanavaa — taas silta — sitten taas kapea kuja … ellei ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa, joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä töllistelemään.
Venetsian läpi voi kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin käytettävä gondoolia.
Gondoolia Adelsvärdkin siis haki.
Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana; hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu. Ainoatakaan askelta ei kuulunut — kaikki oli kuollutta ja äänetöntä — lyhdyn alla leikki vain varjoja — alaspäin pitkin märkää seinää, häviten veteen — ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja unen ja varjojen kuvaa — jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".
Mutta — tuumi hän itsekseen — Venetsian yö voisi olla venetsialainen nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?
Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi aidakkeen yli, aukaisi oven… Kaikki pimeätä … ei sieltä löytynytkään Venetsian yötä.
Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento — kumartui paljain päin ja käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin niin taitavasti kuin ainakin ammattimies — mutta soutaja katseli ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä", joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.
Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään sillan kaiteiden poikki.
T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.
Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle ja tuli Adelsvärdin luo — laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä olalle — ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti — umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia — niihin ei voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä — niihin ei voi sitäkään vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht Dürerin pernasyöpä.