Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon ääreen, maalarien joukkoon.
Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa lukenut. Se oli äsken ilmestynyt — kohta tekijänsä kuoleman jälkeen. Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert Schurich. Hyvin nuori tiedemies — sullonut kaiken pessimisminsä tähän pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin — kertoi Felldner — hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa revolverinluodin.
Hän oli ainakin johdonmukainen — sanoi Felldner päätteeksi. Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa ajatella traagilliselta puolelta! —
Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.
Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä mehevä viini — vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et ikinä pääse täältä hengissä!…
Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat yhdessä myöhään.
Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä gondoolissa luostarisaarelle.
Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin — työssä.
Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:
"Missä on herran maalaustarpeet?…"