En minä enää kokoile tuommoisia; onhan minulla tukeva keppini, jos kaipaan seuralaista — vastasi Adelsvärd. Mistä veitsi on teille joutunut? —
Muuan vieras on sen jättänyt tänne myytäväksi — kuului kiertelevä vastaus.
Vieras? Tottahan muistatte sopimuksen, ettei tänne saisi tulla ketään vierasta! —
Silloin ukon täytyi tunnustaa, että vieras oli Rigo. Hän tarvitsee rahaa, herra! —
Vai niin? Minä taas luulin, että ystäväni Rigo on näinä aikoina korjannut taskuunsa runsaasti rahaa. Minut hän on kyninyt. Minä en välitä hänestä enkä hänen veitsestään. Ja Adelsvärd sysäsi sen luotaan.
Ostakaa nyt kuitenkin, herra! Rigo meidän sukulaisemme. Kelpo soutaja — senhän tiedätte itsekin! Ja nyt hän tahtoo perustaa oman kodin! —
Tehköön mielensä mukaan! sanoi Adelsvärd jurosti. Hänen oli vilu, hän tunsi kylmiä väreitä niinkuin herätessään puutarhassa, ajatteli vain sitä, että saisi jälleen nähdä Marian ja pääsisi työhönsä käsiksi.
Hän keräsi viimeiset juustonmurut, pani ne salaattilautaselle — huuhtoi kurkusta alas vedensekaisen viinin siemauksella: Jaha, nyt siitä on päästy!…
Ukko haki avukseen muorin, peräytyen nenäliina kädessään. Muori ryntäsi taas paikalle esiliinannippu suunsa edessä.
Adelsvärd pyöritti itselleen paperossin, katsoi häneen tiukasti, hillitsi pahoinvointinsa ja tiedusti: Miksi te olette muuttuneet minua kohtaan? Jos on mitään valittamista, niin puhukaa suunne puhtaaksi!