Muori nyökkäsi herttaisesti:
Marialla on kosija … hyväinen aika, miksei hänellä olisi … kenties useampiakin?
Ehkä niin — keskeytti Adelsvärd — itsehän Maria saanee sen määrätä?
Mutta minä tahdon hänet maalata — hän on minulle välttämätön…
Kyllä minä siitä maksan teille — en hänelle, vaan teille —
ymmärrättekö? — Minä maksan, mitä vaaditte — ja jään tänne! —
Enempää hän ei jaksanut puhua. Ääni värisi. Silmiä huimasi.
Muori siristi silmiään ja sai sanotuksi: Rigo…
Jaa jaa, Rigo — tietysti! huusi Adelsvärd ja iski rystynsä ovipieleen.
Eukko jatkoi — nyt täytyi suorittaa taistelu loppuun: Rigo on käynyt tyttäreni kotona; saanut suostumuksen häneltä ja hänen mieheltään — ja Marialta myös!…
Se on vale! kajahti yläkerroksen ovelta. — Rigo valehtelee — ja sinä valehtelet, muori; minä sanoin sen Rigolle eilen ja tänään — sanoin, etten suostu, en ikipäivinä! Te valehtelette jok'ainoa — koko Venetsia on valetta täynnä!
Maria ilmestyi keittiöön. Hän ei ollut kalpea — hän oli valkoinen. Hänen sieraimensa värisivät, ja pikku ruumis vapisi; hän heittäytyi sille tuolille, jolta Adelsvärd oli noussut; polvet tutisivat hänen allaan; silmät paloivat muoria kohti, joka säikähtyneenä väistyi kauvemmaksi…
Minä lähden kotiin äidin luo — sanoi Maria vihdoin, puoleksi Adelsvärdille, puoleksi muorille — en minä voi olla täällä ilkeiden ihmisten kanssa. Jos tämä herra matkustaa Torcelloon, saa hän siellä puhua isälle ja äidille. Jos hän tahtoo viedä minut kotiaan omaan maahansa, niin minä lähden hänen kanssaan. Sanokoon äiti ja isä mitä tahansa — minä seuraan häntä, jos hän tahtoo! —