Hän tahtoo! sanoi Adelsvärd ja tarttui Mariaan, joka oli suistumaisillaan tuolilta maahan. Molemmat vanhukset kuuluivat nyyhkyttävän suljetun oven takana makuusuojassaan.
Anna minulle anteeksi — anna anteeksi! pyysi Maria Adelsvärdiltä. Minä en ole voinut tätä välttää. Sinun ei olisi tarvinnut tietää mitään. Ne ovat kiusanneet minua jok'ikinen, kun et vain sinä nähnyt, ihan siitä päivästä saakka, kun olin terve ja pääsin puutarhaan. Mutta nyt ei enää kukaan saa minua piinata. Minä lähden kotiin — sinne, missä on malariaa. Ja sinä matkustat omaan maahasi — sinne, missä illat ovat valoisia ja naiset vaaleita. Ja siellä sinä taistelet ratsumiehiä vastaan — eikö niin? Kulta — kulta, niinhän se on sallittu!…
Hän ei itkenyt, ei valittanut — lohdutti toista.
Adelsvärd piti häntä sylissään:
Maria, minä matkustan Torcelloon. Itsehän sinä sen sanoit. Puhun vanhempiesi kanssa — sinä seuraat minua kotiin … niin, pikku Maria! — —
Maria irtautui hänestä hiljaa ja ravisti päätään: Sen minä sanoin vain muorille ja vaarille. Tiedäthän sinä, että se on sinulle mahdotonta. Mitä minä sinun maassasi? Minä en osaa mitään — en muuta kuin puhua sinun kanssasi. Kaikki nokkivat minua siellä, missä sinä asut. Viimein sinulle jää vain vaivainen viiriäinen. Se on sokea — ja kuolee.
Mutta kuule! Ollaan vielä muutamia päiviä yhdessä. Rigo ei tule takaisin. Hän sai tarpeekseen! Tänne ei tule ketään.
Sitten mennään kumpikin kotia. Muistelemmehan me aina kuitenkin toisiamme. Ja sinä maalaat — yöllisen kuvan. Paraiten ja kauneimmin, kun et minua näe, vaan ainoastaan ajattelet. Etkö usko, että olen ymmärtänyt paljon siitä, mitä kerroit? Ja mitä et sanonut, sen olen nähnyt kasvoistasi. Luuletko minua lapseksi, kun olen niin pikkuinen?
Maria kumartui hänen puoleensa ja suuteli hänen kättään hellästi ja kauvan.
Ei — sanoi Adelsvärd murtuneella äänellä — et sinä, Maria, ole lapsi, sinä olet nainen.