Mutta sydämeni halkee, kun puhut sillä tapaa ja suutelet minua näin! —
Maria jätti suutelemisen — kiersi käsivartensa hänen kaulalleen, taivutti hänen päätään alemmas ja kuiskasi: Yöllä soudetaan kauvas vesille ja viedään kukkia jumalanäidille!
JÄLKIKIRJOTUS.
Laatinut Vilh. Andersen.
Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142 arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen:
Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä jokin muu sai heidät valtaansa.
Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa, ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua — —
Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon [Alkukielellä runomuodossa. Suom. muist.]:
Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani — oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? — Takaisin saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään: oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele — pois, rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia — ne tekevät hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut — ja niin kaunis! —
_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa "Sange ved Havet" — Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.