Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja nauroi: hän on Venetsian ensimäinen soutaja — jaksaa elättää vaimon ja lapset — molempien vanhusten sukulainen — ja niillä on rahaa säästössä — sitä ei tarvitse lainkaan epäillä … ja hän, Rigo, tahtoo pikku Marian lemmitykseen — kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään — ja hän osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi…!
Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä — joka oli hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan halkaisen paksun kallosi heti paikalla — ja paiskaan sinut kalojen ruuaksi! Minä tahdon olla rauhassa — ymmärrätkö?
Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä — ja sysäsi päätään eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea … mutta ei hiiskunut.
Conegliano-kapakkaan! komensi Adelsvärd.
III.
Ulkopuolella seisoi paksu Neero. Oli arvatenkin odotellut seuraa.
Hän ja Adelsvärd istuutuivat yhdessä juomaan. Siinä tyhjentyi ruukku toisensa jälkeen.
Muut poistuivat vähitellen. Kronstadt koetti kiskoa Adelsvärdiä mukaansa. Jätä minut nyt sovinnolla rauhaan! sanoi suomalainen äreästi. Ruotsalainen katseli häntä — kohautti korkeita olkapäitään ja meni.
Leopoldus Mair lähensi hikisiä kasvojaan Adelsvärdin hehkuviin — ja päästi paksun naurun: Tänä iltana sinä olet kuin nuppu, veikkoseni, ja minä näytän sinulle semmoisen kukan, joka puhkee yöllä!
Kenties "Venetsian yön"? Sitähän minä haenkin! vastasi Adelsvärd — ja tunsi veren syöksyvän kuumana aivoihin.