Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis lakkaamatta pohjolaa — sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi — t:ri Felldnerin — Robert Schurichin — pessimismin — koko maailman syyksi.
Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli puutarhan portille päin.
Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat vanhukset luukusta sisään.
He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet hymyilemään.
Vanha puutarhuri kantoi kääröä — muori tulla tipsutti perässä. Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön laskea — jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja vanhuudesta.
Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä — muori hellitti huivin toisensa jälkeen — hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää — tyttölapsen kellankalvakat pikku kasvot — suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan, oliko sillä annettavana voimia lainaksi?
Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen — ja kannettiin pois.
Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä taas häiriintynyt.
Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon — elämän auttamattomaan viheliäisyyteen.
Hän ei enää koskaan viitsisi tulla tänne.