Helkkarissa — tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä — toistaiseksi! —
Mutta itsehän sinä olet usein sanonut, että siitä täytyy tehdä loppu! —
Jaa, mitä toisiin miehiin tulee — minä en lopeta! hohotti Neero ja ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat — entiset tanssijaishansikkaat — pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää öljylamppua.
Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.
Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä ainakaan sitä varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties … malli on aina malli! Täytyy tehdä työtä — minun täytyy päästä käsiksi Venetsian yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa. Mutta samalla hän varotti…! Kaikkea vielä — olenhan minä jo paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin. Minäpä olen koko pöhkö!…
Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä — huiveja … köyhyyttä ja huonoa hoitoa… Neero vihelsi taas.
Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?
Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto, rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia alastomien mallien mukaan.
Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä, haalistuneita, koreita kankaita — ja pitkällä, matalalla patjakolla, verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa lepoasennossa.
Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu. Vain kevyt harso. Hän oli nuori — nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään — ja matalan, kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää — semmoiset silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin salata.