Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.

Adelsvärd oli istuutunut tuolille ja tarkasteli häntä.

Tuo ei ole vaarallinen! ajatteli hän.

Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu, joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.

Rouva nauroi myös, lapsellisesti — ja sovitti suunsa hunajanmakeaan hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.

Osaatteko tekin syödä appelsiinin siemeniä? kysyi hän.

Enpä ole yrittänyt — vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään oppisin sitä taitoa! —

Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija — sanoo tuo Neero. Itse ei se kykene mihinkään!…

Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.

Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää — ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein, joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta. Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.