Heistä ei yksikään aavista, että tässä oli ennen luostarisaari, loistavassa laguunissa hiljainen, tummanvihreä paikka, jonka oli tehnyt pyhäksi sen rauhaa hallitseva vakavuus.
Luostari on otettu erään laivaveistämön varastohuoneeksi. Missä ennen luettiin messuja ja kaikui hymnejä, siellä puhisee nyt höyrypumppu. Vanhan puutarhan ympäriltä on murattivihreät muurit viety täytteeksi. Ja kauniit satavuotiset sypressit — ne on kirves ja saha jättänyt raihnaisiksi, niin että ne nojaavat silvottuja runkoja toisiaan vasten.
Siellä ne seisovat luoden katseensa kaukaisuuteen. Tuntuu siltä, kuin voisi lukea niiden ajatukset:
Kaikki, mikä on vanhaa, kunnioitettavaa ja kaunista, häviää maan päältä.
Naurettavaa ja ilkeätä on enin osa siitä, mitä sijaan tulee!
Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin — ja vei niiden puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa.
Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa — että se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.
Giardini publici, yleiset puistot, joita siellä on kaksi pientä, ovat alkuaan hietasärkkä, syrjäinen, kulkuveteen pistävä niemeke Lidon sisäpuolella. Sinne viittaamaan ja istutuksia hankkimaan oli tarpeen Bonaparten nero.
Näiden pienten puistojen siimestä voi siunata helteisenä päivänä. Mutta silloin ollaan julkisella kävelypaikalla; sen kukat tuoksuvat ikäänkuin viranomaisten palkkaamina. Eikä täällä ole rauhaa.
Tätä ajatteli itsekseen nuori suomalainen maalari ja runoilija, Peter
Adelsvärd: