Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa — tämän joustavaa solakkuutta … naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!
Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään
ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta.
Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta!
Nyt minut on valmistettu — niin että osaan maalata Venetsian yön.
Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.
Nukkua voi kyllä aina — myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa, kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää, että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään — ja "lahjottaa" sille piikansa!
Kaiken kaikkiaan — lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen
Virginia-sikarin — hyödyllinen yö, hauska yö — herra Adelsvärd!…
Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään akkunan salpa oli avoinna — naisen tuskanhuuto, joka kaikui etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.
Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka synnytysvaivoissa?
Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku — ja taas kiljahdus — kokonainen jakso parkumista.
Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon lukittua ovea. Turhaan.
Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään — vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.
Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä asuu? eikö sinne pääse auttamaan?…