Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti, että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!

Uudestaan paukutti Adelsvärd ovea — ja huusi: Minä haen tänne poliisin…

Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa — parransänkisen, renttuilemisesta rumentuneen naaman — ja sen jäljestä tuli paljas, karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.

Mehevä kirous surkutteli, ettei se osunut oikeaan paikkaan.

Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja parkuminen jatkui — katusola oli autio, välinpitämätön.

Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti — hän oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.

Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa — ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat naismallin runsaat sulot — ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin — udellen ja luoksensa kutsuen.

Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut sitä varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie — se houkuttaa työhön. Hänen teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn. Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä, että hän…

Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin — myöhään aamupäivään asti. Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti vastausta.

Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan — vastoin hänen tahtoaan — suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä unohtava Appelsinasi! — —