Adelsvärd repi kortin ja kuoren hitaasti palasiksi.
Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?… Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu — ja tuo haju — ja tyydytetty Neero — joka piti ajettaman tiehensä — itsensä unohtavan Appelsinan omasta alotteesta?…
Oikein hauskassa seurassa voi sietää toisten puolelta tilapäistä pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja — muutenkin — kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!…
Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa kirjeen tuojalle — hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan kylmällä, raikkaalla vedellä.
Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä kotimaisen kirouksen ja vannoi…
Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin "käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin — jolla oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria ihailijoina.
Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan naismalliin?
Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa, missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.
Isäntä lähestyi Adelsvärdiä kumarrellen.
Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!…