Nyt on piru merrassa! ajatteli Adelsvärd.
Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan käsiinsä Rigoa.
Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo alamaisesti.
Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen
Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi:
Lidon rannalle!
Eikö siis luostarisaarelle — ylhäisyytenne?…
Cospetto! noitui Adelsvärd. Lidolle — taikka ei ollenkaan!
Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla joutuneensa Hollannin rannikolle.
Mutta nyt oltiinkin Lidon ijäti ylistetyllä rantaäyräällä.
Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.
Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle. Suomalaiset eivät kadu — mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin ihmiset.