Ihmeellinen aamupäivä — ja ihmeellinen nähtävä: tuo kaupunki, joka oli maalattu lukemattomia kertoja, kunnes se ei näyttänyt muulta kuin joutilasten matkailijain ihmeteltäväksi pannulta kuvalta.
Tuossa se on — ajatteli hän — lekotellen auringon paisteessa, kaikessa kylläisessä kauneudessaan, välittämättä päivästä ja ajasta ja niistä silmistä, joiden nautittavana tämä näköala on:
S. Giorgio maggiore, Maria della Salute, kurkistus suureen kanavaan — ja hotelleiksi muuttuneet palatsit, tori ja sen kaksi patsasta, doogin palatsi, joka näyttää leijailevalta linnalta, vankila, Riva degli Schiavoni … joiden nimien pelkässä kaiussa värähtelee runoutta, jättäen maalattuna kuitenkin mieleen tyydytyksen kaipuuta.
Naturalistilla, ulkoilman kuvaajalla, ei ole täällä mitään tekemistä. Minäkin olen siinä mitellyt voimiani — ja heittänyt sikseen. Miten päästä käsiksi noihin hienokaisiin värisävyihin, kun ne sulavat yhteen semmoisen ilman kanssa, joka tekee rakennustaiteen ruumiittomaksi? Kunpa saisi maalatuksi edes tuon vedenkalvon, joka on milloin sinertävä, milloin hieman vihertävä, milloin taas sireeninvärinen tai harmaa — vieläpä niin harmaa kuin atlaskangas!
Yksi ainoa maalari, englantilainen Turner, on tästä umpinaisesta merenlahdesta, näistä kirkoista ja palatseista, näistä kirjavista kalaveneistä luonut mielikuvitelman, runon, värisoitelman.
Hänet oli kaupunki lumonnut — kunnes hän itse kahlehti sen taikavoimallaan ja antoi sille sielunsa.
Kenties tämä sielu oli sairas? Niin me nykyään epäilemme. Kenties tekee tämä kaupunki sairaaksi … mutta silloinhan on aika sitä karttaa.
Minä en tahdo ruveta luomaan Venetsian yötä! Ja jos yrittäisin esittää tätä kaupunkia päivänvalossa, ei siitä tulisi mitään — se minun täytyy jättää Turnerin toimeksi.
Minä tahdon täältä pois luostarisaarelle — minusta täytyy tulla niin tyyni ja terve kuin sekin. Siellä minua odottaa runo — sanojenko vai värien asussa, yhdentekevä. Siellä on jotakin odotettavana. Minulle on viitannut muuan lapsi. Sieluni on minua kutsunut sinne!
Hän pisti kätensä povitaskuun ja veti sieltä esille puoleksi puhjenneen kukallisen oksan. Pienet nuput riippuivat raukeina. Mutta se tuoksui vielä vahvemmin kuin eilen — puhdasta ja vahvaa tuoksua. Hän painoi sitä huuliaan vasten ja antoi soutajalleen merkin.