Adelsvärdin kävi sääliksi. Adelina oli hyvä tyttönen — hyvin nuori; hiukset ja posket puuteroidut, lotisevat pikku tohvelit, leväperäinen, silmät maahan luotuina paitsi iltasin, jolloin ne kimalsivat kuin tähtipari, kun hän (Adelsvärd) tuli kotiin ja Adelina sytytti hänelle kynttilän.
Hän oli monta kertaa piirtänyt Adelinan pään. Nyt hän lahjotti tytölle sen, joka oli sievin ja näköisyyden puolesta huonoin — ynnä uuden ripsihuivin. Tyttö puhkesi itkemään.
Adelsvärd jätti kapineensa toistaiseksi sinne. Tahtoi ensin käydä saarella tiedustamassa, saisiko siellä asua.
Hän piti hyvin varansa, ettei tällä kertaa ottanut Rigoa soutajakseen. Vuokrasi vanhan purren, joka oli tervaamalla, maalaamalla ja paikkaamalla vielä saatu kutakuinkin tiiviiksi. Sitä kuljetti kumarainen raataja, jonka naama oli keltamullan värinen, täynnä halkeamia ja uurteita, niin vailla kaikkea ilmettä kuin tuhraten pyyhitty ajatusviiva.
Tuosta miehestä olen varma! ajatteli Adelsvärd.
Kun he olivat joutuneet niiden rappusten kohdalle, jotka veivät kaupungin puistoon, viittasi hän pursimiestään hetkeksi keskeyttämään soutamisen.
Hän tahtoi näet tarkastella, oliko kukaan häntä seurannut. Emäntä oli saatettuaan häntä rantaan purren luo katsellut hänen jälkeensä niin tiedonhaluisesti; ja voisihan sattua, että Neero — tai rouva Appel…?
Tätä henkilöä ajatellessa tuntui hänen sieraimiinsa tuoksahtavan äitelää lemua.
Hän silmäili pitkin kevyesti väreilevää vedenkalvoa. Siellä oli Chiozzon kalastajain veneitä — monivärisiä latinaispurjeita, keltaisia, ruskeita, punaisia, joissa oli merenneidon näköisiä madonnankuvia — ja kokonaisia sommitteluita, oranssipuita, sinisiä hirviä haarasarvet päässä, aurinko, kuu, yksitoista tähteä … mutta ainoastaan yksi, uneliaasti vaappuva gondooli, jossa istui matkapukuisia naisia hypistelemässä punakantista Bädekeriä.
Kukaan ei ollut ajanut häntä takaa; ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus.