Silloin Adelsvärd sanoi maltillisen hartaasti:
Kuuleppas, Rigo, minulla on sinulle ystävällinen neuvo — jos haluat, että edelleenkin pidän sinut ja veneesi, älä puhu minulle, vaan souda minut suoraa päätä kortteeriini!
Sinne päästyään Adelsvärd käski emäntänsä tuoda illallista — ja vaati häneltä samaa itsensäkieltämystä kuin Rigolta.
Hän söi hyvällä ruokahalulla panematta ollenkaan merkille, mitä oli tuotu; meni makuulle ja nukkui kelpo lailla näkemättä unia.
Ainakaan hän ei seuraavana aamuna muistanut mitään unta nähneensä. Hän heräsi kepeänä ja iloisena, jokseenkin tyytyväisenä itseensä. Hän oli tehnyt päätöksen; maksoi emännälle, mitä tällä oli saamista, ilmotti aikovansa matkustaa pois ja laittoi tavaransa kuntoon.
Emäntä surkutteli kovasti, että hänen näin äkkiä piti menettää vuokralaisensa — ja mitä pitäisi hänen vastata herran ystäville, kun ne tulisivat häntä kysymään? Mitä oli sanottava sille solakalle, vaaleaveriselle, hienolle naiselle, joka oli täällä eilen käynyt turhaan kaksi kertaa?
Onko minua hakenut joku nainen? kysyi Adelsvärd huolettomasti.
Una bella bionda — hyvin kauniisti puettu — oikein kauniisti, herra! —
Teidän ei tarvitse sanoa kellekään mitään. Minä lähden — sillä hyvä! —
Pikku Adelina oli myöskin pahoillaan — esiliinan nipukka silmillä — sanatonna.