Adelsvärd seurasi katseilla hänen liikkeitään, meni ottamaan oksan maasta, haisteli sen vahvaa tuoksua ja kätki sen taskuunsa.

Hän viipyi jonkun aikaa puutarhassa, kunnes tuli hämärä ja ilma viileni. Hänen ympärillään oli täydellinen rauha. Iltamessun kellot kaikuivat varovaisen vienosti etäältä. Hän ei ajatellut; tunsi vain iloa täällä olostaan.

Tähdet alkoivat kiilua, kun hän lähti rannalle Rigon luo, joka oli gondoolissaan. Rigo näkyi toisen käskemättä päättäneen pysyä vaiti; hän jurotti; kenties ei ollut saanut kyllikseen viiniä. Adelsvärd katseli häntä myhäillen ja antoi hänelle juomarahaa. Rigo souti toisella kädellään ja laski rahoja toisella. Mutta pysyi vain yhä jurona — kun taas Adelsvärd oli pikkuhiljaa iloisella päällä. Rigo suli vasta sitten, kun juomarahaa tuli toinen verta lisää. Köyhyys minut perii, kun käytän venettäsi näin usein! sanoi Adelsvärd puheen aluksi.

Kyllä kai, kun herra on rikas! Näkeehän sen päältännekin! vastasi gondoolimies huokaisten.

Mikä kumma sinua tänä iltana vaivaa? kysyi Adelsvärd suopeasti.

Ei mikään, ei kerrassaan mikään, herra — mutta sietäisi minunkin saada vaimo ja lapsia. Herralla on kai vaimo siellä, mistä olette kotoisin? — Ja hän loi Adelsvärdiin sellaisen silmäyksen, joka oli tunteellisen ja nenäkkään vaiheilla.

Adelsvärd ei ollut siitä millään — käänsi päätään tummien sypressien saarta kohti. Runkojen välistä vilkkui jotakin valoa; ja näytti siltä, kuin se tervehtisi ja viittoisi. Tähdetkin näyttivät kaikkialta ylhäältä viittovan. Adelsvärd tajusi sydämensä heltyvän ja lämpenevän, ilman varsinaista aihetta — kuten hän itsekseen arveli.

Ja sitten hän tunsi kuin uudestaan nostavansa pikku tyttöä maasta — ja hänen olemuksensa lävitse kulki hiljaisena väreenä tarve saada suojella ja omistuksen kaipuu.

Hän kuunteli airon lotinaa ja veneen suhahduksia viilettäessään tyynen veden halki. Ne tuntuivat hänestä kuiskauksilta hänen omien ajatustensa seasta: Maria ei ole enää lapsi eikä vielä nainenkaan; kukaties hän on vain näky, haave, jolle itse häipyvä saarikin on antanut ruumiillisen muodon pikkuisessa kukallisessa oksassa — mikä nyt lepää sydäntäni vasten!

Hän huomasi puolipimeässä, että Rigo lepuutti airoa ja valmistui juttelemaan.